Jäällä pelattava joukkuepeli tuli suuren yleisön tietoisuuteen maassamme vuonna 2006, jolloin Suomen curlingjoukkue saavutti Markku Uusipaavalniemen johdolla Torinon talviolympialaisissa hopeasijan.

Vaikka curling on vakavasti otettava olympialaji, on se ennen kaikkea viihdyttävä joukkuepeli. Tanhuvaaran Urheiluopiston opettaja Pasi Rinkinen sanookin, että laji yllättää kokeilijat tavallisesti positiivisesti ja sen perusteet on helppo sisäistää. Itse pelaaminen tapahtuu jäähallin jäällä, 45 metriä pitkällä ja 5 metriä leveällä radalla. Perusluistelujäätä joudutaan kuitenkin curlingpeliä varten jonkin verran muokkaamaan.

– Ensin jää karhennetaan ja sen jälkeen sen päälle ruiskutetaan vesipisaroita, jotka jäätyessään muodostavat jäähän nyppypinnan. Nyppypinta on olennainen curlingkiven liukumisen kannalta.

Curlingia pelataan neljän hengen joukkueissa. Pelissä tärkeimmässä roolissa ovat curlingkivet, joita harrastetasolla pelattaessa on yksi kutakin pelaajaa kohden (virallisessa pelissä jokainen pelaaja heittää kaksi kiveä). Joukkueiden pelaajat heittävät vuoronperään kiviä tavoitteenaan saada oma kivi mahdollisimman keskelle radan päässä sijaitsevaa pesää. Viimeisenä heittävä kapteeni antaa heittäjälle ohjeita. Kaksi muuta pelaajaa keskittyy puolestaan ohjaamaan kiven liukua oikeaan paikkaan harjaamalla kenttää kiven edellä.

– Kivien lisäksi curlingissa jokaisella pelaajalla on siis harja. Harjattoman harjan tarkoitus on edistää kiven liukua. On tutkittu, että harjauksella voidaan vaikuttaa kiven liu’un pituuteen jopa 10 prosenttia.

Rinkinen korostaa, että vaikka curlingissa puhutaan kiven heittämisestä, ei 20 kiloista kiveä heitetä, vaan sitä liu’utetaan kahvasta kiinni pitäen jään pintaa pitkin. Kivi päästetään irti ennen määrättyä rajaa.

– Myös pelaajat liikkuvat kentällä liukumalla. Toisella jalalla annetaan vauhtia ja toisessa jalassa on liukumista helpottava kumipohjallinen. Heittäjä saa puolestaan vauhtia heittoon jäähän kiinni jäädytetystä ponnahduslaudasta, hakista.

Curlingissa ei siis vaadita runsasta välineistöä. Myös pistelasku on yksinkertainen. Jokaisesta heittovuorosta pisteitä tulee vain toiselle joukkueelle, sille jonka kivi on pesässä lähimpänä keskipistettä.

– Lähimmäksi keskustaa heittänyt joukkue saa pisteitä muistakin kivistä, jotka ovat vastapuolen kiviä keskemmällä. Pesän ulkopuolelle jäävistä kivistä ei luonnollisestikaan saa pisteitä.

Rinkinen sanookin, että pelissä merkittävässä roolissa on usein viimeinen heittäjä, joka voi poistaa vastustajan kiven(-t) heitollaan pesästä ja muuttaa siten pelin kulun täysin. Heittoja luokitellaankin sen mukaan, mikä heiton tavoite on.

– Poistoheitto siirtää vastustajan kiven(-t) pois pesästä. Yleensä heittovuoron alussa tehtävän suojaheiton tarkoitus on estää vastustajaa saamasta omaa kiveä pesään. Määrämittainen heitto puolestaan tähtää kiven mahdollisimman tarkasti kohti pesän keskustaa.

Yhtä joukkueiden vuoroheitoin pelaamaa pelivuoroa kutsutaan pääksi. Tavallisesti curlingissa pelataan yhteensä kahdeksan päätä.

– Pään voittanut joukkue aloittaa seuraavan pään. Viimeisen kiven etu on siis sillä joukkueella, joka hävisi edellisen pään.

Rinkinen sanoo, että curling on parhaimmillaan todella hauska peli. Hän vakuuttaa, että parin harjoittelukerran jälkeen pelistä saa irti jo melkoisesti. Laji sopii kaikille, myös niille, jotka eivät viihdy jäällä luistimilla.

– Vaikka curlingia pelataan jäällä, ei hyvästäkään luistelutaidosta ole lajissa suurta etua. Samoin curlingia on sovellettu liikuntarajoitteisille ja ikäihmisille, ja heidän kokemuksensa lajista on ollut hyviä.

Rinkinen kannustaa kokeilemaan curlingia ei niin tavanomaisena liikuntalajina. Toimittajan ensikosketus curlingkiviin osoitti, että pienen harjoittelun jälkeen lajin parissa voisi viettää rattoisan parituntisen. Rinkinen vinkkaa, että curling on verkkaisuudestaan huolimatta melko fyysinen laji.

– Mitä luultavimmin pelin jälkeisenä päivänä ovat pakarat kipeänä. Lisäksi reisien loitontajalihakset joutuvat pelissä tekemään työtä yllättävän paljon.

Teksti ja kuva: Erja Eliala