Tutkin kauppareissulla levyosaston kaikki kasetit, kävin tutkimassa kännykkätarjouksia ja maleksin ulkona. Yritin laskea, miten monta naakkaa nuokkui puussa, mutta ne lehahtivat kesken kaiken pimenevälle taivaalle. Kuononpäätä paleli ja kiedoin kaulahuivia tiukemmalle.

Vaikka tiesin perheen odottavan jo ruokapöydässä, en halunnut syömään. Jonkin aikaa on tuntunut, että kurkussa ja vatsassa on möykky. Kotona on aina vastassa ikäviä asioita: vuotavia vesihanoja, loppuneita laastareita, muistettavia asioita. Joskus oli ihan erilaista. Toimme toisillemme aamuteen sänkyyn – nyt syttyy sota pöydälle unohtuneesta teesiivilästä.

Noissa ajatuksissa oli helpompi palella ulkona kuin mennä sisälle lämpöön, jossa varomme katsomasta toisiamme, puhumattakaan että istuisimme vierekkäin. Eipä silti, ei ole aikaakaan. Viime viikolla, kun lapset olivat kipeitä, kilpailimme keskenämme, kumpaa väsyttää enemmän. Vaikka oli huono olo tiuskinnasta. Ei se ketään auttanut parantumaan. Näkiköhän keskimmäinen painajaisia riidoistamme, kun pyysi unissaan äitiä ja isää lopettamaan?

Koska olin jo talsinut kaikki jonnekin vievät tiet, käännyin Väinönkadulle. Ja siellä ennen umpikujaan päätymistä näin kyltin, jota tuskin olen huomannutkaan. Siellä luki ”Perheneuvonta”. Muistin samassa, että siitähän oma rakas oli puhunut jo syksyllä. Silloin minusta tuntui ihan turhalta mennä puhumaan kenellekään meidän asioistamme, mitä se hyödyttäisi? Mutta aika raskas näitä on yksin pohtia ja pelottavaa alkaa kertoa suoraan toiselle.

Vähitellen askeleet kevenivät ja kulkivat kotiin päin. Olin päättänyt kaksi asiaa: kuuntelen rakkaani harmin myöhästymisestäni ja sen jälkeen kysyn, voisimmeko vielä varata ajan asioistamme keskustelemiseen. Aika neuvoton olen yksin, haluaisin takaisin lähelle – jollakin hyvällä tavalla.

Näin kirjoitti päiväkirjaansa